Risuja vai krookuksia

Kevät tulee, vaikka eilisaamuna maassa olikin aavistus uutta lunta. Linnut sirkuttavat kuin viimeistä päivää, mansikkamaalla väreilee lämpö ja tulppaaninlehdet kurkistavat kukkapenkistä.


Tässä kuvassa voisi nähdä vain kevätauringossa piehtaroivan onnellisen koiran ja valoa kohti kurkottavat krookukset. Tai sitten siinä näkyvät risut, jotka ovat edelleen keräämättä kun pihasta kaadettiin laho pihlaja ja talon rapistuva maalipinta, jolle pitäisi tehdä jotain. Niinpä niin.

Joskus tuntuu että kolmilapsisen perheen arkirumban ja yhden maatilan/yrityksen pyörittämisen keskellä unohdan lepohetket kokonaan. Lepään vain öisin nukkuessani, telkkariakin katson tosi vähän. "Oma aikani" on yleensä sitä, että lähden jumppaan tai lenkille. Vaikka tykkään tästä kaikesta hirveästi (paitsi kotitöitä on ihan liikaa eivätkä ne lopu hemmetti sentään ikinä), joskus tuntuu, että pienet päiväunet voisi olla sittenkin paikallaan.

Hesarin netissä oli tänään hieno Maaret Kallion haastattelu siitä, miten pitäisi oppia sietämään keskeneräisyyttä. Elämä on kuin vanha omakotitalo. Kun yksi paikka on saatu kuntoon, toinen paikka alkaa repsottaa. Keskeneräisyys ei ole Kallion mukaan poikkeustila matkalla kohti täydellistä elämää, vaan se on osa elämää. Ja tätä keskeneräisyyttä on helpompi sietää, kun valitsee taistelunsa, johon kulloinkin keskittyy. Suosittelen lukemaan.

Tänään keskityn krookuksiin. Ei aina tarvitse olla tehokas ja reipas.

Kommentit

  1. Ihanat krookukset. Kevään ensimmäiset krookukset ovat aina niin suuri ilon aihe. Meillä ei vielä nähdä krookuksia eikä muitakaan kevätkukkia. - Minäkin luin tuon Maaret Kallion haastattelun, oli hyvä haastattelu.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit